Historiaa

MKL Niuvanniemen osaston 40 – vuotis historiikki 5/1977

Historiikin on kirjoittanut Tapani Kemppainen ja esittänyt yhdistyksen 40-vuotistilaisuudessa mielisairaanhoitaja

Toini Kauhanen.

ARVOISAT KUTSUVIERAAT, HYVÄT TYÖTOVERIT

Niuvanniemen sairaalan mielisairaanhoitajat päättivät 40 vuotta sitten perustaa paikallisen

ammattiosaston. Perustaminen oli luonnollinen seuraus sille kehitykselle, joka paikallisella

tasolla oli alkanut jo liiton perustamisvuonna 1927. Mainittuna vuonna tammikuun 6 päivänä

Pitkäniemen sairaalassa pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa valmistelutyöryhmä

liiton perustavan kokouksen koolle kutsumiseksi.

Tammikuun 12 päivänä pidettiin kokous, jossa valittiin edustajat liiton perustavaan kokoukseen.

Niuvanniemessa suoritettiin koemerkintä jäsenistön keskuudessa ja tulos oli hyvä,

lähes kaikki silloiset mielisairaanhoitajat ilmoittivat liittyvänsä perustettavaan liittoon, heitä

oli yhteensä 49.

Kuitenkin liiton ensiaskeleet olivat melko horjuvia. Alkuinnostuksen mentyä ohi alkoi tapahtua

jäsenyydestä luopumista ja tuollaisena pikku kuriositeettina voidaan todeta, että vuonna

1933 oli liitossamme vain 33 jäsentä. Silloinen vallitseva poliittinen ilmapiiri on ilmeisesti

osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että järjestäytyminen ei ollut helppoa. Kaikki tämä heijastui

myöskin paikalliseen toimintaan. Vuosilta 27- 34 ei ole käytettävissä minkäänlaista

aineistoa, ensimmäiset pöytäkirjat ovat vuodelta 1934. Silloin pidettiin yleisiä kokouksia,

tilejä ja pöytäkirjoissa mainitaan kokousten pitäjiksi S.M.H. Liiton Niuvanniemen osasto.

Virallisesti osastoa ei kuitenkaan ollut olemassa, vaan toiminta tapahtui epävirallisena ja

siltä puuttui tyypillinen ammattiosaston leima. Varsinaista johtokuntaa ei ollut, toiminta tapahtui

erilaisten tilaisuuksien puitteissa, myöskin retkiä järjestettiin.

Osaston perustava kokous kutsuttiin koolle huhtikuun 8 päivänä 1937. Paikalla oli 24 henkilöä.

Kokouksen puheenjohtajana toimi Pekka Rahunen ja sihteerinä Einari Saastamoinen.

Osaston puheenjohtajaksi valittiin Einari Saastamoinen, johtokunnan jäseniksi Hanna

Ruuskanen, Pekka Rahunen ja Pekka Tuppurainen sekä varajäseniksi Milma Raappana ja

Vilho Kyrölä. Toiminnan suunnittelu ja toteutus jätettiin johtokunnan toimeksi ja jäsenmaksuksi

päätettiin 5 markkaa.

Aikaisemmasta toiminnasta oli jäänyt varoja, jotka lahjoitettiin osastolle alkupääomaksi.

Lahjoitus käsitti 566.51 markkaa rahaa sekä kahvi- ym. kalustoa 268 markan arvosta.

Osaston toiminnan lähtökohtana oli sääntöjen maininta, ”jäsenten keskuudessa edistää

hyvää sopua ja yhteisymmärrystä, kohottaa heidän henkistä ja ammatillista sivistystään

sekä taloudellista tilaansa”.

Perustamisen jälkeen osaston toimintaan tuli selvää vilkastumista. Aikaisemminkin erilaisiin

epäkohtiin kyllä puututtiin, mutta nyt niiden eteenpäin viemiseen oli sellainen voima

kuin oma ammattiosasto. varsinaisia luottamusmiehiä ei ollut, ensimmäiset valittiin vasta1946,

vaan jokaiseen neuvotteluun valittiin edustajat erikseen. Osastoon kuului lähes

kaikki sairaalan mielisairaanhoitajat ja osa sairaanhoitajista. Vuonna -41 liitto alkoi lähestyä

SAK:ta ja tämä aiheutti sen, että osa jäsenistöstä päätti jäädä pois ammattiosastonsa

toiminnasta. Sairaalaan perustettiin Suomen kunnantyöntekijäin liiton osasto, johon osa

jäsenistä siirtyi.

Lisäksi sotavuodet vaikeuttivat toimintaa. Vuodelta -42 ei ole olemassa merkintöjä pöytäkirjoissa

ja vuosien -41 – 43 tilitkin käsiteltiin vasta vuoden -44 vuosikokouksessa.

Sodan päättymisen jälkeen toiminta alkoi virkeänä. 40-luvun loppupuolellahan tapahtui

koko yhteiskunnassa erittäin voimakas muutos. Tämä on aivan selvästi nähtävissä myös

osastomme toiminnassa. 8 tunnin työpäivästä ja miesten ja naisten samapalkkaisuudesta

puhuttiin jo vuoden -41 vuosikokouksessa, mutta silloin niiden eteenpäin viemiseen ei ollut

olemassa mahdollisuuksia. tarvetta ja halukkuutta kyllä olisi löytynyt ainakin 8 tuntisen

työpäivän toteuttamiseen. Seuraavan kerran asiaan palattiin 40-luvun jälkipuoliskolla. 8

tunnin työpäivään tai oikeammin 135 tunnin kolmiviikkoisjakson työvuoroihin päästiin vasta

niinkin myöhään kuin 1960-luvulla.

Miesten ja naisten samapalkkaisuuteen pyrkimistä esti miesten melko voimakas vastustus.

Eräässä 40-luvun loppupuoliskolla pidetyssä kokouksessa esitettiin, että liiton tehtäväksi

annettaisiin ajaa samapalkkaisuutta ja asiasta äänestettiin. Kokouksessa oli paikalla 20

jäsentä ja ilmeisesti puolet oli naisia, koska äänet menivät tasan 10–10, kuitenkin puheenjohtaja

oli mies ja hänen äänensä ratkaisi asian naisten tappioksi. Tämäkin asia siirtyi melko

pitkälle tulevaisuuteen.

Vuonna -49 päätettiin liittyä paikalliseen SAK:n paikallisjärjestöön, josta erottiin vuonna

1959. Eroamisen syynä oli ilmeisesti silloinen poliittinen tilanne ja hajaannus ay-liikkeessä,

takaisin KAAPJ:n liityttiin 1974, VY:n (nykyisin VTY) paikallisjärjestöön liityttiin 1966, jonka

lakkauttamisen jälkeen olemme kuuluneet KAAPJ:N VTY-jaostoon.

40–50 -lukujen vaihteessa osastomme oli huolestunut siitä, että liiton päättävissä elimissä

ei ole valtion sairaaloiden edustusta. Myöhemmin niihin saatiin Onni Salohalme ja hän oli

mukana reippaat kaksivuosikymmentä. Nykyisellään on olemassa sama tilanne ja siihen

halutaan muutosta.

Palkkaus ja se, että se on todettu jatkuvasti olevan jälkeen jäänyt on ollut ehkä eniten pöytäkirjamerkintöjä

aiheuttanut asia. Useampaan otteeseen se on aiheuttanut sen, että ollaan

oltu valmiita avoimeen työtaisteluun asian eteenpäin viemiseen. 50-luvun alkupuolella

suoritettiin nimien keruu joukkoirtisanoutumiskirjelmään. Nykyisellään tällainen menettely

ei ole enää mahdollista. Palkka-asioiden hoito ei silloin tapahtunut nykyisen virkaehtokäytännön

mukaisesti ja paikallisia eroja oli olemassa. sairaalassamme oli hoitajat eri palkkaluokissa,

sen mukaan minkälaisella osastolla hän sattui työskentelemään. Tämä koettiin

epäoikeudenmukaiseksi ja ilmeisesti joukkoirtisanoutuminen oli osaltaan aiheutunut tästä,

toisena syynä lienee ollut suuri vajaus henkilökunnasta.

Vuoden -56 yleislakkoon liittomme ja siten ei myöskään osastomme osallistunut, muuten

kuin suorittamalla rahankeräyksiä lakkolaisten tukemiseksi.

Vuoden -57 joulukuussa tilanne liittomme osalta ajautui avoimeksi työtaisteluksi. Tuli lakko.

Lakon toteuttaminen ja tavoitteiden puolesta taistelu oli melko voimannäytös ja ilmeisesti

myöskin –koitos ammattiosastomme toimesta.

Lakko alkoi 16 päivänä joulukuuta 1957 klo 7.00. Vaikka lakko kesti vain 2 päivää, sinä

aikana kokoonnuttiin 4 kertaa, 17.päivänä peräti kaksi kertaa ja osanottajien määrä oli kaikissa

kokouksissa reippaasti yli 50 jäsentä. Kokousten pito kiellettiin ylilääkärin toimesta

juhlasalilla ja niin kokoonnuttiin silloisen ainoan henkilökunnan asuntolan, nykyisen A-talon

mankelihuoneessa. Jatkuva yhteys liittoon toimi puhelimella ja lakon aikana oli Esko Saa

rakkalan puhelin käytössä hänen omistamassaan valokuvausliikkeessä Puijonkadulla. Vähitellen

eri osastot olivat päässeet erillisratkaisuihin ja niin lakko loppui myöhään 17 päivän

iltana. Toiseksi eräät suuret osastot olivat luopuneet lakosta ja tämä pakotti liiton tekemään

joitain myönnytyksiä. Omissa pöytäkirjoissamme on maininta, että ”Kyllä me olisimme

kestäneet”. Tätä ei voi epäillä, sillä se henki mikä pöytäkirjoista tulee esille osoittaa,

että pitempään ja tuloksellisempaankin työtaisteluun oltiin valmiit. Lakon aikana oltiin

myöskin yhteydessä sairaalan johtoon, lähinnä rikkureiden osalta. Sen mitä lakko osastomme

jäsenille osoitti, oli se että tarvittaessa ollaan valmiita jyrkkiinkin toimenpiteisiin etujemme

ajamiseksi ja että ammattiosasto on se kanava, jonka kautta asioita on hoidettava.

50-luvun loppupuoli oli keskittymistä palkka-asioiden hoitoon valtakunnallisella tasolla ja

paikallisella tasolla neuvoteltiin asunnoista sekä muista jokapäiväiseen työelämään kuuluvista

asioista. Jossakin vaiheessa alettiin varovasti puhua osastokierrosta, mutta silloin

siihen ei vielä puututtu kovinkaan voimakkaasti ja asia jäi lepäämään. Sijaishoitajakysymys

oli koko 60-luvun esillä melko usein, johtuen sijaisten suuresta lukumäärästä.

Kurssitoiminnan loputtua sairaalassa alkoi ilmetä aikaisempaa suurempaa vajausta henkilökunnasta.

Sairaalan mainen ns. kriminaalisairaalana aiheutti sen, että muualla koulutuksensa

saaneet eivät hakeutuneet Niuvanniemen virkoihin. Lopullisesti tilanne näiltä osin

on korjaantunut vasta 70-luvulla. Muuten 60-luvun alkupuoli oli melko hiljaista. Ei ollut mitään

sellaista, joka olisi aiheuttanut voimakkaampaa liikehdintää, melkein voisi sanoa, että

oli tyyntä myrskyn edellä.

1967 otettiin esille osastokierto. Siitä suoritettiin jäsenäänestys, jonka tulos osoitti, että

enemmistö ei vielä silloin ollut halukas kiertämään. Yleinen kokous teki asiasta toisenlaisen

päätöksen, joka sitten esitettiin sairaalan johdolle, mihinkään toimenpiteisiin siinäkään

vaiheessa ei vielä ryhdytty.

Yleensä ammattiosastot ovat joissain määrin poliittisten ryhmien kiinnostuksen kohteena ja

joskus peräti vallanhimonkin kohteena. Kiertoasiassa se kuitenkin jakautui nuorten ja vanhempien

hoitajien ryhmiin. Siinä vaiheessa osaston vetäjien osa ei ollut kaiketi niitä helpoimpia.

Asia saatettiin lopulliseen päätökseen 1970. Silloiset erimielisyydet on unohdettu

ja osaston yhtenäisyys on palautettu.

1970 – luvulle siirryttäessä on tärkeimpinä asioina ollut työsuojeluorganisaation käyntiin

saattaminen ja parisen vuotta sitten liikkeelle lähtenyt laitosdemokratian kehittely, joka kuitenkin

vielä on jonkin verran kesken. Osastoomme liittyi v. -75 Kuopion kaupungin suojatyökeskuksen

sekä cp-lasten henkilökunta.

Kokonaisuutena voidaan sanoa, että osastomme on näiden neljänkymmenen vuoden aikana

läpi käynyt tyynet jos myrskytkin, aina on eteenpäin menty ja tulokset puhuvat puolestaan.

On perustellusti syytä nostaa hattua niille ammattitovereille, jotka 40 vuotta sitten

perustivat osaston ja niille jo eläkkeelle siirtyneille sekä vielä työelämässä mukana oleville

jäsenille, jotka jatkoivat toimintaa ja veivät sitä eteenpäin, loivat sen perustan, josta meidän

on nykyisin helpompi jatkaa.

Monien veteraanien mielestä varmaan tästä kertomuksesta on jäänyt paljon olennaista

pois. Olemme tämän yhdessä puh. johtaja Tapani Kemppaisen kanssa laatineet, mutta

toivon, että myöhemmin illan aikana voimme niitä tarkemmin muistella. Kiitos.