Historiaa

MKL Niuvanniemen osaston 40 – vuotis historiikki 5/1977

Historiikin on kirjoittanut Tapani Kemppainen ja esittänyt yhdistyksen 40-vuotistilaisuudessa mielisairaanhoitaja

Toini Kauhanen.

ARVOISAT KUTSUVIERAAT, HYVÄT TYÖTOVERIT

Niuvanniemen sairaalan mielisairaanhoitajat päättivät 40 vuotta sitten perustaa paikallisen ammattiosaston. Perustaminen oli luonnollinen seuraus sille kehitykselle, joka paikallisella tasolla oli alkanut jo liiton perustamisvuonna 1927. Mainittuna vuonna tammikuun 6 päivänä Pitkäniemen sairaalassa pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa valmistelutyöryhmä liiton perustavan kokouksen koolle kutsumiseksi.

Tammikuun 12 päivänä pidettiin kokous, jossa valittiin edustajat liiton perustavaan kokoukseen. Niuvanniemessa suoritettiin koemerkintä jäsenistön keskuudessa ja tulos oli hyvä, lähes kaikki silloiset mielisairaanhoitajat ilmoittivat liittyvänsä perustettavaan liittoon, heitä oli yhteensä 49.

Kuitenkin liiton ensiaskeleet olivat melko horjuvia. Alkuinnostuksen mentyä ohi alkoi tapahtua jäsenyydestä luopumista ja tuollaisena pikku kuriositeettina voidaan todeta, että vuonna 1933 oli liitossamme vain 33 jäsentä. Silloinen vallitseva poliittinen ilmapiiri on ilmeisesti osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että järjestäytyminen ei ollut helppoa. Kaikki tämä heijastui myöskin paikalliseen toimintaan. Vuosilta 27- 34 ei ole käytettävissä minkäänlaista aineistoa, ensimmäiset pöytäkirjat ovat vuodelta 1934. Silloin pidettiin yleisiä kokouksia, tilejä ja pöytäkirjoissa mainitaan kokousten pitäjiksi S.M.H. Liiton Niuvanniemen osasto.

Virallisesti osastoa ei kuitenkaan ollut olemassa, vaan toiminta tapahtui epävirallisena ja siltä puuttui tyypillinen ammattiosaston leima. Varsinaista johtokuntaa ei ollut, toiminta tapahtui erilaisten tilaisuuksien puitteissa, myöskin retkiä järjestettiin.

Osaston perustava kokous kutsuttiin koolle huhtikuun 8 päivänä 1937. Paikalla oli 24 henkilöä. Kokouksen puheenjohtajana toimi Pekka Rahunen ja sihteerinä Einari Saastamoinen. Osaston puheenjohtajaksi valittiin Einari Saastamoinen, johtokunnan jäseniksi Hanna Ruuskanen, Pekka Rahunen ja Pekka Tuppurainen sekä varajäseniksi Milma Raappana ja Vilho Kyrölä. Toiminnan suunnittelu ja toteutus jätettiin johtokunnan toimeksi ja jäsenmaksuksi päätettiin 5 markkaa.

Aikaisemmasta toiminnasta oli jäänyt varoja, jotka lahjoitettiin osastolle alkupääomaksi. Lahjoitus käsitti 566.51 markkaa rahaa sekä kahvi- ym. kalustoa 268 markan arvosta. Osaston toiminnan lähtökohtana oli sääntöjen maininta, ”jäsenten keskuudessa edistää hyvää sopua ja yhteisymmärrystä, kohottaa heidän henkistä ja ammatillista sivistystään

sekä taloudellista tilaansa”.

Perustamisen jälkeen osaston toimintaan tuli selvää vilkastumista. Aikaisemminkin erilaisiin epäkohtiin kyllä puututtiin, mutta nyt niiden eteenpäin viemiseen oli sellainen voima kuin oma ammattiosasto. Varsinaisia luottamusmiehiä ei ollut, ensimmäiset valittiin vasta1946, vaan jokaiseen neuvotteluun valittiin edustajat erikseen. Osastoon kuului lähes kaikki sairaalan mielisairaanhoitajat ja osa sairaanhoitajista. Vuonna -41 liitto alkoi lähestyä SAK:ta ja tämä aiheutti sen, että osa jäsenistöstä päätti jäädä pois ammattiosastonsa toiminnasta. Sairaalaan perustettiin Suomen kunnantyöntekijäin liiton osasto, johon osa jäsenistä siirtyi. Lisäksi sotavuodet vaikeuttivat toimintaa. Vuodelta -42 ei ole olemassa merkintöjä pöytäkirjoissa ja vuosien -41 – 43 tilitkin käsiteltiin vasta vuoden -44 vuosikokouksessa.

Sodan päättymisen jälkeen toiminta alkoi virkeänä. 40-luvun loppupuolellahan tapahtui koko yhteiskunnassa erittäin voimakas muutos. Tämä on aivan selvästi nähtävissä myös osastomme toiminnassa. 8 tunnin työpäivästä ja miesten ja naisten samapalkkaisuudesta puhuttiin jo vuoden -41 vuosikokouksessa, mutta silloin niiden eteenpäin viemiseen ei ollut olemassa mahdollisuuksia. tarvetta ja halukkuutta kyllä olisi löytynyt ainakin 8 tuntisen työpäivän toteuttamiseen. Seuraavan kerran asiaan palattiin 40-luvun jälkipuoliskolla. 8 tunnin työpäivään tai oikeammin 135 tunnin kolmiviikkoisjakson työvuoroihin päästiin vasta niinkin myöhään kuin 1960-luvulla. 

Miesten ja naisten samapalkkaisuuteen pyrkimistä esti miesten melko voimakas vastustus. Eräässä 40-luvun loppupuoliskolla pidetyssä kokouksessa esitettiin, että liiton tehtäväksi annettaisiin ajaa samapalkkaisuutta ja asiasta äänestettiin. Kokouksessa oli paikalla 20

jäsentä ja ilmeisesti puolet oli naisia, koska äänet menivät tasan 10–10, kuitenkin puheenjohtaja oli mies ja hänen äänensä ratkaisi asian naisten tappioksi. Tämäkin asia siirtyi melko pitkälle tulevaisuuteen.

Vuonna -49 päätettiin liittyä paikalliseen SAK:n paikallisjärjestöön, josta erottiin vuonna 1959. Eroamisen syynä oli ilmeisesti silloinen poliittinen tilanne ja hajaannus ay-liikkeessä, takaisin KAAPJ:n liityttiin 1974, VY:n (nykyisin VTY) paikallisjärjestöön liityttiin 1966, jonka lakkauttamisen jälkeen olemme kuuluneet KAAPJ:N VTY-jaostoon.

40–50 -lukujen vaihteessa osastomme oli huolestunut siitä, että liiton päättävissä elimissä ei ole valtion sairaaloiden edustusta. Myöhemmin niihin saatiin Onni Salohalme ja hän oli  mukana reippaat kaksivuosikymmentä. Nykyisellään on olemassa sama tilanne ja siihen halutaan muutosta.

Palkkaus ja se, että se on todettu jatkuvasti olevan jälkeen jäänyt on ollut ehkä eniten pöytäkirjamerkintöjä aiheuttanut asia. Useampaan otteeseen se on aiheuttanut sen, että ollaan oltu valmiita avoimeen työtaisteluun asian eteenpäin viemiseen. 50-luvun alkupuolella suoritettiin nimien keruu joukkoirtisanoutumiskirjelmään. Nykyisellään tällainen menettely ei ole enää mahdollista. Palkka-asioiden hoito ei silloin tapahtunut nykyisen virkaehtokäytännön mukaisesti ja paikallisia eroja oli olemassa. sairaalassamme oli hoitajat eri palkkaluokissa, sen mukaan minkälaisella osastolla hän sattui työskentelemään. Tämä koettiin epäoikeudenmukaiseksi ja ilmeisesti joukkoirtisanoutuminen oli osaltaan aiheutunut tästä, toisena syynä lienee ollut suuri vajaus henkilökunnasta. Vuoden -56 yleislakkoon liittomme ja siten ei myöskään osastomme osallistunut, muuten kuin suorittamalla rahankeräyksiä lakkolaisten tukemiseksi. Vuoden -57 joulukuussa tilanne liittomme osalta ajautui avoimeksi työtaisteluksi. Tuli lakko. 

Lakon toteuttaminen ja tavoitteiden puolesta taistelu oli melko voimannäytös ja ilmeisesti myöskin –koitos ammattiosastomme toimesta. Lakko alkoi 16 päivänä joulukuuta 1957 klo 7.00. Vaikka lakko kesti vain 2 päivää, sinä aikana kokoonnuttiin 4 kertaa, 17.päivänä peräti kaksi kertaa ja osanottajien määrä oli kaikissa kokouksissa reippaasti yli 50 jäsentä. Kokousten pito kiellettiin ylilääkärin toimesta juhlasalilla ja niin kokoonnuttiin silloisen ainoan henkilökunnan asuntolan, nykyisen A-talon mankelihuoneessa. Jatkuva yhteys liittoon toimi puhelimella ja lakon aikana oli Esko Saarakkalan puhelin käytössä hänen omistamassaan valokuvausliikkeessä Puijonkadulla. Vähitellen eri osastot olivat päässeet erillisratkaisuihin ja niin lakko loppui myöhään 17 päivän iltana. Toiseksi eräät suuret osastot olivat luopuneet lakosta ja tämä pakotti liiton tekemään joitain myönnytyksiä. Omissa pöytäkirjoissamme on maininta, että ”Kyllä me olisimme kestäneet”. Tätä ei voi epäillä, sillä se henki mikä pöytäkirjoista tulee esille osoittaa, että pitempään ja tuloksellisempaankin työtaisteluun oltiin valmiit. Lakon aikana oltiin myöskin yhteydessä sairaalan johtoon, lähinnä rikkureiden osalta. Sen mitä lakko osastomme jäsenille osoitti, oli se että tarvittaessa ollaan valmiita jyrkkiinkin toimenpiteisiin etujemme ajamiseksi ja että ammattiosasto on se kanava, jonka kautta asioita on hoidettava. 50-luvun loppupuoli oli keskittymistä palkka-asioiden hoitoon valtakunnallisella tasolla ja paikallisella tasolla neuvoteltiin asunnoista sekä muista jokapäiväiseen työelämään kuuluvista asioista. Jossakin vaiheessa alettiin varovasti puhua osastokierrosta, mutta silloin siihen ei vielä puututtu kovinkaan voimakkaasti ja asia jäi lepäämään. Sijaishoitajakysymys oli koko 60-luvun esillä melko usein, johtuen sijaisten suuresta lukumäärästä. Kurssitoiminnan loputtua sairaalassa alkoi ilmetä aikaisempaa suurempaa vajausta henkilökunnasta. Sairaalan mainen ns. kriminaalisairaalana aiheutti sen, että muualla koulutuksensa saaneet eivät hakeutuneet Niuvanniemen virkoihin. Lopullisesti tilanne näiltä osin on korjaantunut vasta 70-luvulla. Muuten 60-luvun alkupuoli oli melko hiljaista. Ei ollut mitään sellaista, joka olisi aiheuttanut voimakkaampaa liikehdintää, melkein voisi sanoa, että oli tyyntä myrskyn edellä. 1967 otettiin esille osastokierto. Siitä suoritettiin jäsenäänestys, jonka tulos osoitti, että enemmistö ei vielä silloin ollut halukas kiertämään. Yleinen kokous teki asiasta toisenlaisen päätöksen, joka sitten esitettiin sairaalan johdolle, mihinkään toimenpiteisiin siinäkään vaiheessa ei vielä ryhdytty.

Yleensä ammattiosastot ovat joissain määrin poliittisten ryhmien kiinnostuksen kohteena ja joskus peräti vallanhimonkin kohteena. Kiertoasiassa se kuitenkin jakautui nuorten ja vanhempien hoitajien ryhmiin. Siinä vaiheessa osaston vetäjien osa ei ollut kaiketi niitä helpoimpia. Asia saatettiin lopulliseen päätökseen 1970. Silloiset erimielisyydet on unohdettu ja osaston yhtenäisyys on palautettu. 1970 – luvulle siirryttäessä on tärkeimpinä asioina ollut työsuojeluorganisaation käyntiin saattaminen ja parisen vuotta sitten liikkeelle lähtenyt laitosdemokratian kehittely, joka kuitenkin vielä on jonkin verran kesken. Osastoomme liittyi v. -75 Kuopion kaupungin suojatyökeskuksen sekä cp-lasten henkilökunta. Kokonaisuutena voidaan sanoa, että osastomme on näiden neljänkymmenen vuoden aikana läpi käynyt tyynet jos myrskytkin, aina on eteenpäin menty ja tulokset puhuvat puolestaan. On perustellusti syytä nostaa hattua niille ammattitovereille, jotka 40 vuotta sitten perustivat osaston ja niille jo eläkkeelle siirtyneille sekä vielä työelämässä mukana oleville jäsenille, jotka jatkoivat toimintaa ja veivät sitä eteenpäin, loivat sen perustan, josta meidän on nykyisin helpompi jatkaa. Monien veteraanien mielestä varmaan tästä kertomuksesta on jäänyt paljon olennaista pois. Olemme tämän yhdessä puh. johtaja Tapani Kemppaisen kanssa laatineet, mutta toivon, että myöhemmin illan aikana voimme niitä tarkemmin muistella. Kiitos.